perjantai 28. elokuuta 2015

Maastoesteillä

Sunnuntaina 23.8 startattiin tiimin kanssa porukalla maastoesteille Niinisaloon. Taas Sallille uusi tilanne mitä jännitin etukäteen. Ensinnäkin, miten Salli reagoi tallissa kun muita lastataan (halusin laittaa Sallin viimisenä koppiin, jotta päästään heti lähtemään, eikä Salli joutuisi ylimääräistä siellä seisomaan), jaksaako Salli seistä kopissa nätisti, kun oli ensimmäinen kerta kun kuskattiin kahtena päivänä peräkkäin. - Kummassakaan ei ongelmaa, itse panikoin aivan turhasta -taas kerran. Salli seisoi viikonlopun aikana 250 km kopissa kuin vanha tekijä! :)
 
Niinisalon maastoesterata ja maastoesteet ylipäätään oli meille molemmille aivan uutta, ihmeellistä ja vierasta. Jopa Jani tiesi paikan ennestään, minä en.
 

Mikäs paikka tämä on?
 
 
Alkuverryttelyssä oli lievää jännittyneisyyttä ja hermostuneisuutta ilmassa. Lähdettiin jonossa ravaamaan edellisissä kisoissa ollutta rataa ympäri, jotta nähtiin esteet (ainakin piti nähdä) ja saataisiin käsitystä millainen maastoesterata kilpailuissa on. Ensinnäkin oma suuntavaistoni petti heti alku kättelyssä, toiseksi rata pölysi aivan jumalattomasti enkä ehtinyt katsoa, hahmottanut tai pölyltä nähnyt esteitä. Kolmanneksi se tuntui ihan hirveältä. Salli kiskoi päätä alas ja halusi ravata ravuriravia kavereiden perässä, pidätin ja koitin saada päätä ylös niin jäätiin jälkeen muista ja taas Salli yritti kiskoa väkisin jonon kiinni. Olin valmis lopettamaan leikin tähän ja lähtemään kotiin. No valmentajan sanoin, pysyypä ainakin käsivarret kunnossa. Sitten sama kierros, eri päin ja laukassa. Ensimmäinen laukka pätkä meni hyvin. Toisella saatettiin vähän eksyä ja Salli laukkasi niin lujaa ettei ole ikinä mennyt, olin aivan varma että se katkoo koipensa siinä vauhdissa.
 
Aloitettiin menemällä sellainen pieni porras alas päin, ensin käynnissä, sitten ravissa. hirveetä, mutta mentiin ja taidettiin ihan onnistuakin (jos kuskin ilmeitä ei lasketa.) Sitten sai alkaa hyppäämään rataa. Ja paskat me vain ravattiin ohi esteistä. Seuraavaksi ylämäessä porras ylös päin, se me uskallettiin ja pikku hiljaa alkoi kuski rentoutua ja irvistys vaihtua ainakin ajoittain hymyyn. Sama porras toiseen suuntaan alaspäin. Sitten taisi olla kaksi estettä, joista laukattiin vain ohi ja sitten pimenee muisti. Välissä oli niin monta estettä joista vain ravasin/laukkasin ohi tietämättä mihin seuraavaksi pitää kääntyä. Ääntä päin eli sinne missä muut odottavat.
 
 
 
 
 
Ensimmäinen meidän maastoeste oli valkoinen portti, missä oli risuja ympärillä. Valmentaja luetteli nimet, ketkä sen voi hypätä ja oman nimeni kuullessa oli pakko varmistaa onko porukassa toista Leenaa vai pitääkö minun oikeasti hypätä se. Ei ollut, joten hyppäämään. Lähestyin ravissa. Ennen estettä Salli vähän empi, meinasin jarruttaa ja ihme kyllä en ollut vielä ihan kangistunut ja tajusin antaa pohkeita oikeassa kohdassa ja onnistuneesti meidän yksittäinen maastoeste debyyttimme. Salli meni yli kuin vanha tekijä - minä en.
 
Siinä se historiallinen ensimmäinen maastoesteemme!
 
 
Kun kerran vauhtiin päästiin hypättiin muutaman kerran polun varrella olevaa tukkia ja sitten vähän isompaa tukkiestettä ja sarjanakin nämä kaksi. Hiphei, tämähän alkoi olemaan jo hauskaa, joko me lopetetaan? Valitettavasti. Loppukäynnit vedessä. Siitä me tykättiin ja sitä minun ei tarvinnut pelätä!
 
 
 
 
 
 
Kaiken kaikkiaan onnistunut reissu. Joku tiimiläinen taisi sanoakin, että Salli on kuin vanha tekijä ja onhan se. Hieno tyttö! Ehkä ensi kerralla minun ei tarvitse niin paljon jännittää ja saatetaan uskaltaa hypätä vähän enemmän. Tietysti tykkäisin aloittaa pienemmistä esteistä ja hakea sieltä rohkeutta hyppäämiseen. Kenttäkisoihinkin saatetaan joskus eksyä, tai tuskimpa, tai ehkä se voisi olla meidän viisivuotissuunnitelmamme, ken tietää..
 
Kuvat ottanut Jani ja Helmi Husu, kiitos :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti